sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Mistä motivaatiota liikkumiseen?

Eräs lukijani kysyi helmikuussa, että mistä sitä motivaatiota löytyy liikkumiseen? Onko joskus hetkiä tai päiviä, kun treenaaminen ei kiinnosta?
Pahoittelut ensinnäkin tästä pitkästä vastausajasta. Totta puhuen minun piti myös miettiä, että miten muotoilen tämän pitkän pitkän vastauksen kiteytettynä. Jos sulla on palava halu treenata ja harrastaa liikuntaa, se motivaatio vain on olemassa sun sisällä. Jos motivaatiota ei ole, niin treenaus ei välttämättä ole sun juttu, ainakaan sillä hetkellä. Ja varmasti kaikilla on päiviä, milloin ei jaksa, tai ehdi, silloin ei kannata lyödä hanskoja tiskiin. Ja mistä mä tiedän tämän? Olen itse käynyt läpi viharakkaus suhteen treenaamiseen. Joskus väänsin väkisin treeniä, ilman motivaatiota, se on ihan yhtä tyhjän kanssa. Pakkopulla -meiningillä siitä ei tule mitään, ja mikä tärkeintä, et nauti siitä! Se motivaatio pitää tulla syvältä itsestäsi, sitä pitää haluta!

Mikä minua sitten motivoi? Niinkin yksinkertainen asia, kuin oma peilikuva. Mulla on palava halu treenata, ja harrastaa liikuntaa ylipäätänsä. Mä en tarvitse tähän mitään ylimääräistä päänvaivaa motivaation tai lisäporkkanan hakemisesta, mä katson peiliin, ja mikä tärkeintä, seuraan kehitystäni. Missään ei voida painottaa liikaa, että ota niitä kuvia! Vaikka et kirjoita blogia, ja jaa niitä koko maailmalle, niin itseäsi varten. Enhän minäkään jaa kuvistani kuin ehkä yksi kymmenesosaa tänne muiden nähtäville, itseään varten näitä otetaan.

Yksi hyvä lisämotivointiväylä on myös Instagram, sekä muiden blogit. Katsoessa muiden kuvia, muiden kehitystä, ja muiden treenattuja vartaloita, sitä haluaa palavasti saada tehtyä itsensä eteen saman kovan työn, kuin hekin!
Monet sanoo, että tämä on kovaa itsensä haastamista. Ja toisaalta tämä onkin. Varsinkin niillä, jotka ovat menossa tämän syksyn kisoihin, ja dieetit on käynnissä, ja vielä enemmän, jos on ensikertalainen. Itse koin jossain vaiheessa haasteeksi ruoan, ja syömisen ylipäätänsä. En niinkään herkkujen vuoksi, vaan sen ruoskinnan vuoksi. Tuli liian tarkasti katottua ja laskettua mikrot ja makrot ja tasapainot kaikelle, ihan turhaa, sillä en ole tänä vuonna kisaamassa. Syön hyvin, monipuolisesti, sekä terveellisesti. Sallin myös itselleni herkkuja, muitakin, kuin pähkinöitä. Joku kauhisteli täällä, kun olin laittanut reseptin mokkapaloista "miten fitness ihminen laittaa ohjeen mokkapaloista :o", niin tämähän saattaa tulla isona shokkina - mutta minäkin syön sokeria. Nyt olen sen tunnustanut, ja tullut kaapista ulos. En nyt tietenkään vedä noita herkkuja päivittäin, mokkapaloistakin söin yhden pienen palan, ja sen jälkeen söin vappuna tippaleivän, jossa on sokeria, ja varmasti e-koodeja muille jakaa. Eipä ole vatsapalikkani juosseet piiloon rasvakerroksen alle tämän vuoksi, tai takapuoleni ei hylly selluliitista.

Ne hetket, kun löydät ja näet itsesi kehittyneen, niin fyysisesti, kuin henkisesti, on lyömättömiä hetkiä, lupaan sen. Muistan, kun tänä vuonna aloin saamaan edes pientä näkyvyyttä olkapäilleni - kuinka kipeät ne ovatkaan olleet siitä jatkuvasta pumppipeilaamisesta... Tai kun viime vuonna sain vatsapalikkani näkyviin, ensin kaksi, sitten neljä, enempää niitä en saanutkaan näkyviin. No mutta, taistelu jatkuu niiden osalta.
Henkisellä puolella huomasin myös ison muutoksen, sen, kuinka positiivisuus oli vallannut luonteeni. Tämä oli muuttavin ja suurin tekijä treenihistoriassani. Tämän takia en hylkää treenaamista, kova työ palkittiin, ja sain suurimman palkinnon.



Tällä hetkellä olen kohta 2,5 -vuotiaan lapsen äiti, käyn töissä, asun sataneliöisessä kodissa ja minulla on ystäviä. Tämä lause varmasti kiteyttää sen totuuden, että puuhaa riittää elämässä. Lapseni ei turhaan istu päiväkodissa, vain ne ajat, kuin olen töissä. Haluan myös viettää lapseni kanssa aikaa, leikkiä, ulkoilla, ja puuhailla kaikkea kivaa. Sataneliöisessä kodissa riittää myöskin puuhaa. Imurointia, siivousta ja paikkojen ylläpitämistä. Ystäviä on myös ihana nähdä, ja on ihana omistaa ystäviä, jotka ymmärtävät sen, etten välttämättä aina ehdi joka viikko näkemään heitä. Tämän kaiken lisäksi elämässäni on myös treenaus. Aikataulut on välillä tiukilla. Jos jotain on oppinut tässä, niin sen ettei aina kaiken tarvitse olla niin justiinsa.
Joten kyllä, joskus minullakin on hetkiä, milloin treeni täytyy jättää kokonaan pois. Jos olen ollut töissä pitkän päivän, tulen päiväkodin kautta kotiin tekemään lämpimän ruoan, siistin kotia, ja joudun punnitsemaan lapsen huomion ja treenaamisen välillä, treenaaminen jää silloin välistä. En ole vielä 1,5 vuoden aikana kokenut yhtään päivää, milloin olisi tunne "ei jaksa" tai "ei huvita" tai "pakko taas treenaa". Minun suustani kuulee usein lauseen "Pakko taas treenaa", mutta tämä tulee positiivisesti tarkoitettuna, ei pakkopullana.

Tätä hommaa täytyy vaan rakastaa, ja haluta. Ei tästä muuten tule elämänkumppaniasi.

Muutamia kehityskuvia löytyy myös täältä.

2 kommenttia:

  1. Aivan mahtava kirjoitus, kiitos kiitos ja KIITOS!!! Oppi tuli tänne perille. Onko sinulla virka-aika kahdeksasta neljään? Itselläni on vuorotyö klo 8-18, ja koen viikoittain tämän todella haastavaksi liikunnan kannalta. - Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, mikäli edes yhdelle ihmiselle kolahti tämä :) Minulla ei todellakaan ole säännöllisiä työaikoja, vaan vuoroajat klo 08-20 välillä. Haasteensa tämä luo, mutta mahdollisuuksia sitäkin enemmän :)

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)