keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Äärirajoilla

Tänään starttaa viikko 37 raskaudessa, ja olin jo suunnitellut, miten tulen tänne iloisena hehkuttamaan jälleen jäljellä olevien viikkojen vähyyttä. Valitettavasti asiat eivät aina mene suunnitellusti.
Poika on jo huiman kokoinen, ja kyllä, edelleen oli poika ultrassa, ei tarvitse alkaa värjäämään vaatteita sinisestä punaiseksi. Ja painoa löytyi pojalla 3100g, eli päästään jälleen syntymäpainossa sinne reiluun neljään kiloon.
Olin saanut aikaisemmin vähän lupailuja, että synnytykseni käynnistetään viimeistään laskettuna päivänä, edellisen hätäsektion, esikoisen ison koon, sekä minun huonojen vointien vuoksi. Eilen luulin meneväni hakemaan käynnistyspäivän lääkäriltä, mutta toisin kävi, ei käynnistystä, ei ollenkaan, ei edes laskettuna päivänä. Yliajalle jos menee, niin voidaan käynnistystä harkita.

Ja nyt voin rehellisesti kertoa, että ihmisenä koin ja koen edelleen, että minut on vedetty äärirajoille. (Ärsyttää kun tässä vaiheessa alkaa soimaan Cheekin äärirajoille biisi, se pilaa tämän tunnelman...)
Ja romahdin. Romahdin kätilöopiston odotustilassa. Romahdin kätilöopiston aulassa. Romahdin taksissa kotimatkalla. Romahdin kotona sohvalla. Romahdin kertoessani tästä ystäville. Romahdin tyttäreni edessä illan aikana lukuisia kertoja.

Olen 37 viikkoa oksentanut taukoamatta. Lukuun ottamatta toissa lauantaita, jolloin oli ensimmäinen päivä, jolloin en oksentanut kertaakaan, josta kiitoksena sain yli viikon kestävän vatsataudin, eli +- -.
Olen kärsinyt koko raskauden alhaisesta verenpaineesta, sekä alhaisesta hemoglobiinista, ja näiden yhteisenä tuloksena on jatkuva pyörrytys ja huimaus.
Olen syönyt särkylääkettä kuukausi tolkulla liitoskipuihini, jotka ovat jotain niin käsittämätöntä, varsinkin mahdollisen murtuneen häntäluun kanssa. 
Viimeisien viikkojen aikana en ole enää pystynyt istumaan, en ole pystynyt kävelemään kuin nilkuttaen ja tuen kanssa, enkä ole enää pystynyt nukkumaan kuin 2-3 tuntia kerralla, pari särkylääkettä naamaan, vähän epätoivoista kävely yritystä, tunti valvomista, ja yritetään taas uudet 2-3 tuntia nukkua.
Lääkärin mukaan en ole ainoa raskaana oleva nainen, joka elää loppuraskauden särkylääkkeiden voimin, ja enhän minä uskonutkaan olevani ainoa. Tiedän, olen lukenut ja kuullut, että ei muillakaan välttämättä raskaus ole sitä hehkua ja ihannointia.

Ja älkää ymmärtäkö väärin, mä en todellakaan halua valittaa turhasta, ja en halua olla epäkiitollinen. Tottakai olen kiitollinen siitä, että olen raskaana, ja SAAN olla raskaana, saan kantaa pientä lasta sisälläni, sillä tämä ei ole kaikille itsestään selvyys, jotkut joutuvat taistelemaan päästäkseen tähän tilaan vuosikausia. Olen kyllä kiitollinen tästä raskaudesta, ja mahdollisuudesta saattaa toinenkin lapsi maailmaan.

Mutta ihmisetkin romahtaa. Jopa minä. Eräs ihminen ei eilen ollut uskoa korviaan, kun minä romahdin, olen kuulemma aina niin vahva ja sellainen ihminen, "joka ei romahda". 
Kaikkein pahinta oli ihmiset, jotka sanoivat eilen "kyllä se siitä" "enää kuukausi" "nopeasti tämä aika menee". Niin, tottakai se aika menee nopeasti, ja kyllähän tämä tästä, ei ne lapset vatsaan jää, vaikka esikoinen tuli vasta pakotetusti kirurgin veitsellä ulos, mutta ulos tuli kuitenkin. Mutta se, että jos ei kestä nähdä läheisensä romahtavan, ei voi antaa tukea ja yritä edes ymmärtää, tai kehtaa sanoa, että itku ei auta, niin kannattaa pitää se suu kiinni. Mua suututti eilen vielä enemmän, kun joku kehtasi sanoa, että rauhoitu, itku ei auta mitään, no ei auta ei, kai minä sen tiedän, mutta kerrankos minä romahdan, itken ja olen surullinen, enkä pidä kaikkea sisälläni.

Kiitos kuitenkin teille tosiystäville (iso kiitos Sannalle kun annoit neuvoja ja vinkkejä), eilisen jälkeen tiedän, kenelle uskallan tunteeni näyttää, ja kenen puheluihin en enää pahana päivänä vastaa.

Ehkä suistuin vähän punaisen langan johdattamasta aiheesta, mutta valitettavasti en voi enää blogin puolella laskea viikkoja grande finaaliin, sillä (pahimmillaan) tässä on vielä kuusi pitkää viikkoa odotusta edessä. Katsotaan, ja toivotaan, että kroppani ymmärtäisi yrittää jatkaa tässä mukana, ja toivotaan, että pysyn henkisesti kasassa.


10 kommenttia:

  1. ❤️❤️❤️ Kyllä aiheesta saa valittaa. Ja sulla jos jollain on lupa!!
    Äläkä muista välitä. Olenko pahasti väärässä jos sanon että "kaikki jotka sanoi pahasti sun romahdettua ei oo kertaakaan kokenu samaa kun sinä!" ??

    Voimahalit❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos muru <3 sä olet kyllä niin monen päivän pelastaja <3

      Poista
  2. Kuulostaa niin kurjalta tuo raskaus ja nuo kivut. Itsellä ensimmäinen raskaus oli myös kunnon taistelua hermokipujen kanssa, sain silloin käynnistyksen 38+5. Ja oli kovan työn takana saada tuo käynnistys, se vaati jatkuvaa visiittiä päivystysosastolla, itkua ja huutoa, sitten vasta lääkäri ymmärsi että muhun oikeasti sattuu. Soita kätilöopistolle, ja vaatimalla vaadi sitä käynnistystä, eihän tuo ole ihmiselle normaalia joutua kärsimään .(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Soitinkin juuri tunti sitten Kätilöopistolle, ja ensi viikon maanantaina selviää "kohtaloni" tämän asian suhteen. Toivotaan parasta. Kurja kuulla, että sinäkin olet joutunut kärsimään :(

      Poista
  3. Muistan itse niin elävästi kuinka ne "ei sinne mahaan kukaan vielä ole jäänyt" tai "tulee kun tulee" raivostutti kun ei itse ei vaan olisi kestänyt enää yhtään päivää olla raskaana.. :/ Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä muuta sano! Ja kun tuollaiset lauseet ei hirveästi auta kun itkee pelkkää vessakäyntiä panadol purkki kädessä :D kiitos tsempeistä!! :)

      Poista
  4. Hei Krista! Taisin aikaisemmin seurata sun blogia day after day? Kiva löytää tämäkin blogi. Tsemppiä loppuraskauteen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole sama henkilö, day after dayn Kristan tiedäm kyllä, mutta en ole hän :)

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)