perjantai 24. lokakuuta 2014

Apua, meille tulee vauva!

Ei ole vielä tulossa, tai minun tuurillani tietenkin tulee juuri tänä viikonloppuna lähtö, kun ei ole lastenhoitajaa, ja joutuisin yksin synnyttämään.. Mutta viikoissa eletään jo viikkoa 36, ja olot ei ole helpottaneet. Hiljaista on blogissa ollut vatsataudin vuoksi, ei naurattanut maanantaina, mutta nyt tuntuu jo hieman surkuhupaisalta.. Mutta ehkä näistä raskausvaivoista myöhemmin lisää, sillä nyt on mielen päällä otsikon mukainen olotila.



36 viikkoa meni näköjään tajuta, että meille oikeasti tulee vauva, V-A-U-V-A. Mihin mä olenkaan pääni pistänyt? Minä, jolta helmikuussa töissä kysyttiin, että millä ikäerolla tulee lisää lapsia, vastasin ettei millään, koska lisää niitä ei tule. Hehkutin ja ylistin elämän helpoutta yhden lapsen vanhempana, voi mennä ja tulla ja helposti löytyy hoitopaikka. Mitenkään ei voi ennustaa sitä tulevaa arkea ja elämää mitä uusi perheenjäsen tuo tullessaan, se voi olla joko kaaoksetonta, tai täysin hallitsematon kaaos, mutta nämäkin asiat on aika paljon vanhemmasta itsestä kiinni, omasta asennoitumisesta, sekä asioiden hoitamisesta.






Kävin ostamassa ensimmäisen vaippapaketin odottamaan kotiin valmiiksi. Tästäkö se taas alkaa? Reiluun puoleen vuoteen minun ei ole tarvinnut kantaa vaippapaketteja kaupasta kotiin, nyt taas alkaa liberokoodien aktivointi. Ja ylipäätänsä vaipparumbat, yösyötöt, päiväsyötöt, syötöt ylipäätänsä, puklaamiset, ja ylipäätänsä se VAUVA.


Onneksi mä en ole sellainen analysoiva ajattelija -ihminen, mutta eilen maatessani sohvalla aloin ajattelemaan itseäni äitinä. En koe itseäni äiti-ihmisenä, joten minusta on hassua, että olen kohta kahden lapsen äiti. Hetken sitä mietti, että mistä se päätös tuli toiseen lapseen, ja miksi vasta nyt loppumetreillä tajuaa, että se vauva tulee sieltä oikeasti. Älkää ymmärtäkö väärin, lapsi antaa mielettömän paljon, ja on maailman paras asia päästä seuraamaan pienen ihmisen oppimista. Mutta onko minusta siihen? En koe olleeni mitenkään erikoinen äiti tyttärelleni, niin miksi mä saatan maailmaan toisen lapsen, kun en mikään superäiti ole? En tiedä, en osaa sanoa. Mutta kuten sanoin, en ole siitä filosofisimmasta päästä, joten tämä ajatus jäi aika pian omaan arvoonsa.



Ensi viikolla pääsee taas näkemään ultrassa vauvaa, ja tapaamaan lääkäreitä, joten nyt kaikki sormet ristiin, että lääkäri antaisi lausunnon marraskuun vauvasta, eikä päästäisi joulukuulle venymään tätä raskautta.

Kuvissa on ihana Mayoral -vauvanpeitto, jonka kiikutti rakas ystäväni lahjaksi viime viikolla.

3 kommenttia:

  1. tiedätkö samat fiilikset itellä on ollut kaksosia odottaessa. Meni älyttömän kauan ennen kun mä tajusin(tai en tiedä tajusinko edes oikeasti?) että meille tulee kaksi vauvaa. Mietin kuinka ihmeessä mä pärjään, koska mä(kään) en ole mikään supermutsi. Toisin kävi!
    Vaikka meillä kaikki lapset on ihan "suunniteltuja", onhan se aina iso asia! Sehän vasta kamalaa olis että kukaan ei miettis niitä huonoja juttuja?!

    Ja hei.. johan mä oon monta kertaa sanonu: Sä oot Super! :) <3 sinä jos joku pärjäät! Mieti nyt viimesiä 36.viikkoa :D voiko tuon huonommin enään mennä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai nämä ajatukset sitten kuuluu tässä muutoksen aikana tähän raskauteen?! :) puh, en edes tiedä miten kehtaat vähätellä itseäsi ei-superäidiksi, sulla on neljä lasta ja kaksi kättä :DD

      Ja totta sekin, oikeassa olet, tämän huonommin ei enää voisi mennä :D

      Poista
  2. Minäkään en koe olevani mikään äiti ihminen, ja toista lasta jo yritetään. En ole lainkaan läsnä leikeissä lapsen kanssa, sillä minua ei vain kiinnosta leikkiä lasten leikkejä.. mutta ei se onneksi meistä huonoja äitejä tee.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! :)