keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Matkalla

Meidän uuden kodin makuuhuoneen ikkunoista näkee iltaisin lentokoneet lentämässä. Tunti sitten laitoin molemmat lapset nukkumaan, ja jumituin verhoja laittaessani tuijottamaan ikkunasta ulos. Näin kaksi lentokonetta. Automaattisesti ajattelin niiden olevan Suomesta ulkomaille lähteviä koneita. Sitten muistin sen tunteen. Kun istut lentokoneessa, joka nousee Suomen ilmoille, matkalla ulkomaille. Se tunne oli aina niin kutkuttava. Tiesit minne menet, muttet tiennyt lainkaan, mikä siellä odottaa. Sellainen odottavainen, kutkutteleva, iloinen ja onnellinen olo. Mutta milloin mä kadotin sen? Mä en ole onnellinen.  Mistä lähtien? Sanoin hetki sitten ensimmäistä kertaa ääneen olevani onneton, ja ajanmääreeksi ilmoitin hetken. Mikä se hetki on? Saanko mä enää tuota ihanaa tunnetta takaisin?

Mutta olenko mä onneton, vai olenko mä yksinäinen? En tiedä, osaanko erottaa niitä tunteita toisistaan, ne ovat niin uusia ja tuntemattomia minulle.

Älkääkä ymmärtäkö väärin. Se jännittynyt tunne ei tule pelkästään lentokoneessa matkalla tuntematonta. Enkä ole mitenkään estynyt lähtemään mihinkään. Lapsista olen ikikiitollinen. En voisi kuvitellakaan, missä olisin, tai kuinka onneton olisinkaan ilman niitä kahta mussukkaa. Mutta onko väärin sanoa, että tässäkö tämä on? Mietin hetken, että uskallanko kirjoittaa tällaista julkisesti. Samalla viikkasin kuivia ja ripustin märkiä pyykkejä. Ja mietin, tässäkö tämä on? Tätäkö elämäni on loppuun asti?
Hassuinta tässä on se, että kaikki ympärilläni pitävät minua positiivisuuden tyyssijana. Pyrin aina näkemään kaikki positiivisesti.

Tämän tekstin kirjoittaminen vaati toiseen käteen lasin punaviiniä. Ja ajatukset harhailevat. Ehkä päivisin elää sata lasissa noiden kahden pienen kanssa, ja tästä seurauksena illalla aivot levähtää ja ajatukset pulppuaa.. en tiedä. En osaa sanoa.

Mutten voi sallia itseni olla onneton. Ehkä muuton myötä elämässäni on kääntynyt uusi sivu, enkä vain osaa aloittaa täyttämään sitä tekstillä. Mutta kun vain opin, opin sen positiivisesti. En salli itseni heittää päivääkään hukkaan tästä kallisarvoisesta elämästä. Kiitos ja hyvää yötä.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Oldies Goldies

Kai olen hakemassa inspiraatiota johonkin. En tiedä, ovatko nämä kuvat täällä ikinä vilahtaneet. Kuvat ovat vuosilta 2007-2009.








perjantai 13. helmikuuta 2015

Kun äitiä vähän väsyttää

Minun iso pieni tyttö lähti ensimmäistä kertaa yökylään, ilman pakottavaa tarvetta. Reilun kolmen vuoden aikana on yhden kerran ollut pakottava tarve - kuopuksen syntymä. Mä olen herännyt lasten mukana 1151 aamua, eli jokaisena aamuna, kuopuksen syntymä poisluettuna, kun olen äiti ollut. Esikoinen oli yösyöjä yksi vuotiaaksi asti, sen jälkeen alkoi öisin tuttien nostelut. Taisin ennen kuopuksen syntymää tottua kokonaisiin yöuniin vain muutaman kuukauden ajan, ennen kun esikoinen alkoi öisin heräämään milloin painajaisiin ja milloin mihinkin. Tällä hetkellä kuopus on noin kaksi ja puoli kuinen, joka normaalisti syö 10 tunnin yöunien aikana kolmesti, tiheän imun aikana kymmenesti. Lisäksi tämä ihana naurava hymypoika osaa kyllä raivota, onneksi ei öisin, mutta auta armias, jos päivisin maito tulee sekunninkin liian aikaisin, tai liian myöhään, niin siitä saa äidin korvat kuulla ja kunnolla.

Minä en valita. Näen ja koen asian siten, että itse olen lapseni halunnut ja tehnyt, joten kannan heistä myös vastuun. Ja lasten kanssa tulee välillä nukuttua vähän huonosti, ja kiristeltyä hermoja.

On ollut hienoa myös olla läsnä lasten kanssa ihan kaikessa, mitä on ollut. Puhun ihan kuin olisin lähettänyt esikoiseni vuoden mittaiselle keskitysleirille, se on vain yksi yö. Ja toivottavasti jatkossa tulee lisääkin. Tästä eteenpäin otan vastaan kaiken avun, mitä vain voi saada. Olisi välillä mukava päästä viettämään aikaa esikoisen kanssa vain tyttöjen kesken, saahan kuopuskin kanssani kahdenkeskistä aikaa esikoisen päivähoitopäivinä.

Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet väsyttäviä. Tiheän imun kausi, eli kymmenen yösyöttöä yössä, esikoisen painajaiset, ja omat mietinnät, ja tuloksena on kaksi viikkoa noin neljä tuntia unta per yö. Päivisin asioiden hoitamista ennen muuttoa, ja sairastamista, niin ei paljoa pääse lepäämään. Mutta niinhän se menee, että äideille ei sairaslomaa myönnetä. Onneksi kaksikuinen ja kolme vuotias ovat vielä suhteellisen suopeita ja sopeutuvaisia, ja ymmärtävät jollain tasolla, ettei äiti aina jaksa vetää sata lasissa. Ehkä se olen minä, jonka tulisi olla itselleen vähän suopeampi, ja hyväksyä, ettei aina tarvitse antaa ja tehdä sataakymmentä prosenttia.

Me vietetään kuopuksen kanssa iltaa suklaalevyn ja viinirypäleiden äärellä. Vähän nettishoppailua, nukkumaan aikaisin, ylös aikaisin, ja pakkaamaan viimeiset muuttotavarat. Ensi viikolla onkin sitten muutto!!

maanantai 2. helmikuuta 2015

Day 1 DONE, Day 2 DONE!!

Siis aivan MAHTAVAA nähdä kuinka moni teistä on lähtenyt mukaan peppuhaasteeseen! Jos et vielä tiedä, mistä puhun, tsekkaa TÄÄLTÄ.
Muistattehan ottaa ennen ja jälkeen kuvat? Itellä on day 1 ja day 2 tehtynä. Nyt helmikuussa on ota paineita ollenkaan treenaamisesta, kuten en ottanut tammikuussakaan. Helmikuussa teen tuon peppuhaasteen, ja käyn käppäilemässä vaunujen kanssa. Maaliskuussa pääseekiin omaan kotiin, ja omien käsipainojen ääreen. Sitten saa kädetkin rääkkiä! Vatsoja nyt ei taideta treenailla ainakaan puoleen vuoteen, joten annan kaiken energiani ylä- ja alakropalle.

Mulla oli tavoitteena saada tänä vuonna 365 liikuntamerkintää liikuntapäiväkirjaan, ja nyt on kuluvaa vuotta kulunut 33 päivää, ja merkintöjä löytyy mulla 35!! Eli tavoitteessa ollaan. Ihan huikea fiilis päästä taas tekemään jotain. Kyllä se liikunta on se, mikä mun sydäntä ja terveyttä on lähellä, tässä sen taas huomaa, pari kyykkyä, ja olo on kuin uudesti syntyneellä! 



Helmikuussa puhdistetaan kroppaa ja juodaan paljon sitruunavettä ja syödään terveellisesti!