perjantai 13. helmikuuta 2015

Kun äitiä vähän väsyttää

Minun iso pieni tyttö lähti ensimmäistä kertaa yökylään, ilman pakottavaa tarvetta. Reilun kolmen vuoden aikana on yhden kerran ollut pakottava tarve - kuopuksen syntymä. Mä olen herännyt lasten mukana 1151 aamua, eli jokaisena aamuna, kuopuksen syntymä poisluettuna, kun olen äiti ollut. Esikoinen oli yösyöjä yksi vuotiaaksi asti, sen jälkeen alkoi öisin tuttien nostelut. Taisin ennen kuopuksen syntymää tottua kokonaisiin yöuniin vain muutaman kuukauden ajan, ennen kun esikoinen alkoi öisin heräämään milloin painajaisiin ja milloin mihinkin. Tällä hetkellä kuopus on noin kaksi ja puoli kuinen, joka normaalisti syö 10 tunnin yöunien aikana kolmesti, tiheän imun aikana kymmenesti. Lisäksi tämä ihana naurava hymypoika osaa kyllä raivota, onneksi ei öisin, mutta auta armias, jos päivisin maito tulee sekunninkin liian aikaisin, tai liian myöhään, niin siitä saa äidin korvat kuulla ja kunnolla.

Minä en valita. Näen ja koen asian siten, että itse olen lapseni halunnut ja tehnyt, joten kannan heistä myös vastuun. Ja lasten kanssa tulee välillä nukuttua vähän huonosti, ja kiristeltyä hermoja.

On ollut hienoa myös olla läsnä lasten kanssa ihan kaikessa, mitä on ollut. Puhun ihan kuin olisin lähettänyt esikoiseni vuoden mittaiselle keskitysleirille, se on vain yksi yö. Ja toivottavasti jatkossa tulee lisääkin. Tästä eteenpäin otan vastaan kaiken avun, mitä vain voi saada. Olisi välillä mukava päästä viettämään aikaa esikoisen kanssa vain tyttöjen kesken, saahan kuopuskin kanssani kahdenkeskistä aikaa esikoisen päivähoitopäivinä.

Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet väsyttäviä. Tiheän imun kausi, eli kymmenen yösyöttöä yössä, esikoisen painajaiset, ja omat mietinnät, ja tuloksena on kaksi viikkoa noin neljä tuntia unta per yö. Päivisin asioiden hoitamista ennen muuttoa, ja sairastamista, niin ei paljoa pääse lepäämään. Mutta niinhän se menee, että äideille ei sairaslomaa myönnetä. Onneksi kaksikuinen ja kolme vuotias ovat vielä suhteellisen suopeita ja sopeutuvaisia, ja ymmärtävät jollain tasolla, ettei äiti aina jaksa vetää sata lasissa. Ehkä se olen minä, jonka tulisi olla itselleen vähän suopeampi, ja hyväksyä, ettei aina tarvitse antaa ja tehdä sataakymmentä prosenttia.

Me vietetään kuopuksen kanssa iltaa suklaalevyn ja viinirypäleiden äärellä. Vähän nettishoppailua, nukkumaan aikaisin, ylös aikaisin, ja pakkaamaan viimeiset muuttotavarat. Ensi viikolla onkin sitten muutto!!

2 kommenttia:

Kiitos kommentistasi! :)