lauantai 6. kesäkuuta 2015

Armollinen

Tän illan jaksosta- postaus sai muutamia sähköposteja ja kommentteja liikkeelle, joten jatketaan vähän samankaltaisella teemalla. Älkää huoliko, on tänne tulossa höpötyksiä toukokuun yhteenvedosta, lisäravinteista ym, mutta jos hetken vielä saan vakavoitua.

Mun pitäisi oppia olemaan armollinen itselleni. Oletko sinä armollinen itsellesi? En tiedä onko miehillä samaa vikaa, mutta ainakin me naiset osataan olla todella pikkuvikaisia. Löydetään aina jotain, mikä ei ole hyvin tai kaunista.

Mulla on treenikaverin kanssa vaihtumassa treeniohjelma, sekä treenijako kesäkuulle, ja mulla on hullu hinku lisätä sinne cardiota, koska pitää saada rasva palamaan tästä vatsasta. Mullahan edelleen on vatsanpeitteet rikki, ja vatsa on jalkapallon kokoinen. Ja arvatkaa vaan, ottaako se päähän? Se harmittaa, se ärsyttää, se ottaa päähän, suoraan sanottuna veetuttaa, ja mua rehellisesti sanottuna oksettaa oma peilikuva. Kahden pienen lapsen äitinä sitä ajattelee pakostikin kaiken positiivisesti, mutta miksen mä voi nähdä itseäni ikinä positiivisessa valossa? Tämäkin "ongelma" mun pitäisi kääntää päinvastoin - mä pääsen rauhassa keskittymään treenaamaan muuta kroppaa, koska vatsaa treenataan kuitenkin kolmesti viikossa, niin tämän ajan pääsen käyttämään muihin lihaksiin, ja keskityn täysillä vatsaan sitten, kun on sen aika.

Mä tiedostan selkeästi, että mun oma itsetunto -ongelma on lähtöisin lapsesta asti. Ikinä ei kelvannut, kun kokeesta sai kasin, se olisi pitänyt olla kymppi. Minua myös verrattiin enemmän kuin tarpeeksi muihin tyttöihin, miksen ollut yhtä nätti kuin tuo, miksen saanut yhtä hyvää numeroa kuin tuo, miksi en ollut yhtä reipas kuin tuo, ymymym. Olen myöskin aina joutunut suhteissani petetyksi, henkisesti tai fyysisesti. Ja mikäs se enempää voisikaan naisen itsetuntoa laskea?

Ihmismieli on jännä ja monimutkainen asia, mutta loppujen lopuksi niin yksinkertainen. Mun pitäisi vain saada lähetettyä viesti tuonne aivoihin, että ole itsellesi armollinen, ja uskoa siihen.
Mua jotenkin jo vähän kyllästyttää tämä ainainen itsensä parjaaminen, armottomuus, haukkuminen, suoraan sanottuna elämän hukkaan heittäminen. Kaikki se hyvä, sisäinen ja ulkoinen kauneus, mitä muut huomaavat sinussa, tulisi sinun itsekin huomata. Kauneus on katsojan silmissä, mutta miksei sitä kauneutta itsestään voi löytää? Elämme myös median armoilla, ja tuntuu, että nykypäivänä on oikein kriteerit olemassa sille, millainen sun täytyy olla ulkoisesti, että sisäisesti. Mä haluaisin todella kovasti olla omalle pienelle tytölle roolimalli, näyttää, että itseään täytyy kunnioittaa, arvostaa ja rakastaa, ja jokainen on kaunis sellaisenaan kuin on. Jokaisen luonne on oma erikoisuus, ja ulkonäkö on uniikkia. Haluaisin voida olla nainen, joka ei vertaa itseään muihin, ei ole mielestään aina se rumin ja tyhmin, ja lopettaisi sen vertaamisen muihin naisiin. Haluaisin olla ARMOLLINEN.

Mistä se itsevarmuus tulee?


Latasin ylläolevan kuvan lauantaina instagrammiin, ja sitä kautta se päivittyi facebookiin, Muutama ystävä kävi kehumassa kuvaa kauniiksi, ja tiedättekö mitä? Mä en löydä kuvasta kaunista naista, vaan naisen täynnä pikkuvikoja, nuo luomet, tuo nenä, iho, hiukset, huulet, silmät... Musta tuntuu esimerkiksi hullulta, kun käyn salilla yhden mun mammakaverin kanssa (tiedän, että luet tätä), ja hänellä on raskaus (tai raskauden jälkeiset halut) jättäneet kilot kroppaan, ja hän puhuu aina niin alentavasti itsestään. Minun mielestäni hän on yksi kauneimmista naisista, joita tunnen. Sillä arvostan luonnollista kauneutta, ja sitä hänessä on. Ja se luonne sillä naisella, sisäistä kauneutta löytyy vielä sama määrä, kuin ulkoista. Ja monesti tuntuu pahalta, miten me naiset näemme itsemme, ihan kuin meillä ei olisi mitään kunnioitusta itseämme kohtaan. Miksi emme voi nähdä itseämme projekteina, jos jotain muutettavaa on? Rakastaa itseänne tällaisina kuin olemme? Ja sitten kun olemme pudottaneet painoa, muokanneet kehoa, käyneet kirurgilla, tai kampaajalla tai kosmetologilla - mitä ikinä haluammekaan, olisimme vain "työstäneet" projektiamme? Koska eihän se ole oikein, että emme rakasta itseämme sellaisena, kuin olemme. Ei se ole enää sitä puhdasta sinua, kun olet vuodet siinä armottomassa kierteessä, jossa et arvosta itseäsi. Loppujen lopuksi olet vain hukassa itsesi kanssa. Kuten minä nyt. On kuin opettelisin uutta asiaa - armollisuutta itseäni kohtaan.

-Krista

Ps. Olethan käynyt jo osallistumassa tämän blogin ensimmäiseen arvontaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! :)