perjantai 12. kesäkuuta 2015

Luovuttaja

Tavoitteellisuus


Tavoitteita on hyvä olla, ja niitä jopa pitääkin olla. Varmaan kaikilla meistä on jollain elämän osa-alueella tavoitteita. Kuka haluaa olla paras työssään, kuka haluaa oppia tavoitteellisesti jotain, kuka haluaa materiaa ja kuka haluaa jatkuvasti kehittyä ja yksinkertaisesti olla paras versio itsestään.
Minullakin on tavoitteita elämässäni. Tiedän, että kohta pitää miettiä jo työelämäni tavoitteita, mutta tällä kertaa keskityn liikunnallisiin tavoitteisiini.

Vappuna julistin treenikaverille, että hänen tavoin, minun tavoitteenani on olla haluamassani kunnossa, kun poikani täyttää vuoden. Silloin se tavoite tuntui hyvältä, kun suhteutti ajan ja haaveet yhteen. No, vapusta on tultu puolitoista kuukautta eteenpäin, eikä se valitettavasti tunnu enää niin realistiselta. En ottanut laskuissani huomioon sitä, että kuopukseni on ikuinen sairastaja, jolloin häntä ei kiikutetakaan kuntosalin lapsiparkkiin, vaan on olemassa viikkoja, jolloin pääsen salille vain kerran viikossa, kun lastenhoitaja katsoo lapsia. En myöskään ajatellut, että minäkin saatan sairastaa, jolloin menetän arvokkaita treenipäiviä. Heti heinäkuun alussa menen suun alueen leikkaukseen, josta lähtee noin puolitoista viikkoa treenejä pois. Ja entäpäs tämä Suomen kesä? Kesä on niin säälittävän lyhyt täällä Suomessa, että kyllä mä aion tankata tuota harvinaista auringosta saatavaa D-vitamiinia itseni täyteen, ja jos on vaihtoehtona lähteä viettämään aikaa lasten kanssa Korkeasaareen, tai kuntosalille, niin kyllä me sinne karhuja katselemaan mennään!
Muistatteko, kun hetki sitten kirjoitin Armollinen -tekstini? Tekstistä välittyy suorittajan rooli elämässäni, joten olisiko tämä nyt sitä, että olen oppinut olemaan hieman armollinen itselleni? Jos mulla jää yksi viikon kahdestatoista treenistä suorittamatta, niin no stress! Nyt on kesä, ja nautitaan siitä. Ei lyödä hommaa kuitenkaan läskiksi, ja vedetä sitä jätskiä litrakaupalla ja jäädytetä salijäsenyyksiä. Treenataan, ja nautitaan.
Mä olen kuitenkin sellaisessa tilanteessa, että kuvaan ja kellotan jokaikisen suuhunpistämäni asian, ja ilmoitan treenini, näistä olen tilivelvollinen eteenpäin. Näin ei tule niitä turhia hairahduksia, sillä ei sitä kehtaa pistää kuvaa eteenpäin kahen litran jäätelöpaketista ja ilmottaa että katellaan treenejä syksymmällä.
Viime vuonna asetin itselleni tavoitteeksi saada liikuntapäiväkirjaani 365 merkintää. Alku alkoi lupaavasti, ja sitten se homma vesittyikin loppuvuoden vuodelevolla. Tänä vuonna asetin saman tavoitteen itselleni, ja voi vitsit että nyt mä saan rinta pöyheänä sanoa, että mä olen tavoitteessani, ja jopa hoitanut pankkiinkin pari päivää!! Tänään on tämän vuoden 163:s päivä, ja mulla löytyy 186 liikuntapäiväkirjamerkintää, hyvä minä!! Nyt "saa" jäädä heinäkuun alussa puolentoista viikon saikulle, lupa myönnetty :D
Mutta itse otsikkoon, ja pääaiheeseen, mä olen tällä kertaa luovuttaja. Mä lyön hanskat tiskiin- en tule olemaan tavoitteissani, kun kuopukseni marraskuussa vuoden täyttää. Mutta sen tiedän, että joka päivä olen lähempänä tavoitteitani, ja senkin myös tiedän, että aion olla se paras versio itsestäni, ja annan kaikkeni, se on tärkeintä, ja vain sillä on merkitystä. Ja kun ajatellaan pitkällä tähtäimellä, tämä liikkuminen ei ole mikään yhden tavoitteen saavuttaminen, ja that's it. Tämä on loppuelämän kestävä homma, ja mulla kyllä riittää aikaa harrastaa liikuntaa. Siihen mulla tulee olemaan aina aikaa. First things first.

Mulla on tänään todella hyvä päivä, kiitollinen, ja onnellinen olo. Toivon teille kaikille aivan ihanaa viikonloppua! :)





-Krista

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! :)