sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Huono itsetunto

Lähdin mukaan erääseen lehtijuttuun (tästä lisää myöhemmin), jonka haastattelu osuus on nyt takanapäin. Haastattelun pääaiheena oli minun vartaloni, ja miten minä koen sen. Omasta mielestänihän olen ruma. Vartaloni on ruma. Itsetuntoa ei ole, ja arvostus itseäni kohtaan on.. no, melkein pyöreät nolla.
Vielä puoli vuotta taaksepäin, en olisi ikinä uskonutkaan lähteväni mukaan tällaiseen, että julkisesti kerron ja puhun omasta vartalostani, ja myönnän heikon itsetunnon, ja metsästän niitä itsetunnon rippeitä. Jokin on muuttunut, tai itseasiassa paljonkin. Koen jo nimittäin olevani puolessa välissä matkaa kohti sinne tervettä itserakkautta.
Mikä minusta tekee ruman? Raskausarvet, pullamössövatsa ja luonne.
Tiedän, että ne arvet kertovat siitä, että olen kantanut sisälläni kaksi lasta, tiedän, että ne ovat niitä taisteluarpia kahdesta hienosta taistelusta. Mutta en vain osaa olla ylpeä siitä, että napaani ympäröi raskausarvet auringon säteiden tavoin. Miksi olisin ylpeä jostain, mikä näyttää rumalta? Mites tuo vatsa sitten, eihän sitä voi unohtaa, kun näytän alituisesti raskaana olevalta. Vatsanpeitteet on vähän rikki edelleen, ja mitäpä sitä kiertelemään- onhan siellä varmasti sitä pullamössöä, kirjaimellisesti rasvaa.
Ennen lapsia suhteeni vartaloon oli neutraali. Mielestäni minulla oli hyvä vartalo, mistä en löytänyt liiemmin mitään vikaa, ja olin sujut itseni kanssa. Alastomuuteenkin olen aina suhtautunut neutraalisti. Ulkomailla nakubiitsit on ihan okei, ja olisin jopa itsekin siellä voinut maata, ja yleiset saunatilat nyt on ihan normi. Nykypäivänä en voisi kuvitellakaan meneväni yleiseen saunaan, saati edes bikinit päällä uimarannalle. Kyllä se kynnys näyttää tämä ruho muillekin ihmisille on niin iso.
Raskaudet todellakin ovat muuttaneet omaa suhtautumistani omaan alastomaan kehoon. Ennen sitä oli sujut vartalonsa kanssa, nyt on todella vaikea löytää enemmän hyviä, kuin huonoja puolia. Yhteen asiaan olen tyytyväinen, ja se on takapuoleni. Kotiäitinä on kai tullut istututtua ja levitettyä takapuolta sen verran, ettei se ihan xs-kokoa enää ole, tai sitten on tullut salilla kyykättyä hiki otsassa ;) Huomaatteko, löysin itsestäni positiivisen asian? Sanoinhan, olen jo puolimatkassa menossa.
Lapsilleni, varsinkin tyttärelleni haluaisin opettaa, ettei ikinä tulisi hävetä omaa vartaloaan. Aina tulisi arvostaa itseään, arvistaan ja erilaisuudestaan huolimatta. Vaikka tavallaan äitiys on saanut minut epävarmaksi itsestäni, on äitiys myös erittäin hyvä motivaattori asian korjaamiseen. Enhän voi tyttäreni edessä hävetä vartaloani, kun yritän opettaa, ettei omassa luonnollisessa itsessään pidä hävetä mitään. Toivon tyttäreni, ja myös poikani aina arvostavan omaa ulkonäköään, ja pitävät itseään kauniina, sillä jokaisen tulisi tehdäkin näin.
Olen myös viime aikoina saanut hurjan tuen tämän asian suhteen. Olen kuullut muiden mielipiteitä itsestäni, ja on ollut mielettömän ihana kuulla, miten monilla on positiivista sanottavaa minusta. Kauneus on katsojan silmissä, enkä tarkoita tällä pelkkää marttyyrisointia itseäni kohtaan. Välillä käy oikein sääliksi, kun näkee ulkoisesti mielettömän kauniin ihmisen, mutta joka on sisältä niin rikki, että ei osaa pitää itseään sisäisesti- eikä ulkoisesti minään. Mä voisin kuluttaa päiväni toitottaen ihmisille, kuinka kauniita, ja ihania he ovat, niin sisäisesti - kuin ulkoisestikin. Miten se onkin niin vaikeaa itsestään löytää tämä kauneus? Tottakai, olen todella kiitollinen kaikesta positiivisesta, sekä jos jollain on sanottavana, niin negatiivinenkin kommentti on tervetullutta, mutta tämä on kuitenkin enemmän täällä minun pääkoppani sisällä. Esikoisen syntymän jälkeen ajattelin hirveästi sitä, mitä muut ajattelevat, mutta nyt olen päässyt sen yli. Nyt en mene ne bikinit päällä uimarannalle, sillä se tuntuu minusta kiusalliselta. Käytän meikkiä, sekä omistan ripsenpidennykset, sillä minä haluan panostaa ulkonäkööni, enkä ajattele miltä minun tulisi näyttää muiden mielestä.
Tämä on ollut pitkä ja kivikkoinen tie, vielä ei olla päästy loppuun asti, mutta puolivälissä mennään. Itsensä hyväksyminen sellaisenaan kuin on, on minulla ainakin ollut pitkä prosessi. Haluaisin päästä siihen pisteeseen, että hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, ja pidän itseäni kauniina sellaisena kuin olen. Mikäli on jotain, mitä haluaisin itsessäni muuttaa, en kulje se muutos maalinani, vaan maalini on olla tällainen kuin olen, muutokset ovat vain plussaa.
Olen välillä hyvin mustavalkoinen ajattelija, joten tässäkin asiassa välillä tuntuu, että murehdin ihan turhasta. Mutta kaikella on tarkoituksensa, ja mä luulen, että kaikki ihmiset ovat epävarmoja jonkin suhteen. Oli se sitten oma ulkonäkö, sisäinen kauneus, työmaailmassa jokin asia, tai harrastuksiin liittyen. En myöskään halua määrittää itseäni heikon itsetunnon perusteella, vaan haluan olla vahva ihminen, haluan kantaa itseni ylpeydellä, ja rakastaa itseäni, näin pystyn antamaan itsestäni kaikkeni myös muille.


7 kommenttia:

  1. |there is a solution issued inside the|there issued is a citation inside
    the ARC Zone. 

    Feel free to surf to my web-site: car accident insurance settlements

    VastaaPoista
  2. Hei, hieno teksi, hyvä että uskallat avautua asiasta. Et varmasti ole yksin. Lapsien tulon jälkeen kroppa varmasti muuttuu todella paljon ja on ihan okei ettei siihen heti totu. Asiasta puhuminen ja kirjoittaminen tekee kuitenkin taatusti hyvää. Hyvin kirjoitettu, rohkea postaus :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, piristit iltaani! :)

      Poista
  3. Mihin sun ja sannan rautamimmit blogi hävis?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi. Sitä oli tosi kiva seurata.

      Poista
    2. Kiva kuulla! Suljimme blogin silloin, kun juttu ei luistanut. Sannalla jäi hetkeksi liikunta taka-alalle uuden raskauden myötä, ja itse olin myös kesän hieman hiljaisempi blogin puolella, emme pystyneet enää lukijoille tarjoamaan tasokasta luettavaa useaan otteeseen viikossa.

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)