sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Kun tekee mieli vain itkeä

Kirjoitin hetki sitten TÄÄLLÄ liikunnan merkityksestä, ja siitä, miten liikuntakykyä ei saa ikinä pitää itsestäänselvyytenä. Ei nyt käynyt mielessäkään, että minun liikuntakykyni tielle tulisi jokin este..
Olen vuoden ajan hiekkalaatikon reunalla katsonut erästä ystäväkseni tullutta äitiä selkäkipujensa kanssa. Olen miettinyt aina, että miten sen kivun kanssa voi elää, ja silti olla niin positiivinen, ja harrastaa liikuntaa siinä määrin, kuin selkä antaa periksi. Tuossa tilanteessa moni jää kotiin märehtimään, ja jättää liikunnan harrastamisen tekosyyn varjolla pois. Olen pitänyt pitkään tuota naista sankarina, ja tällä hetkellä vielä enemmän.
Mitä siis tapahtui? Jotain, mitä en ikinä olisi uskonut, en osannut edes kuvitella, että minulle kävisi jotain tällaista. Nyt on pariin otteeseen juostu lääkärissä, ja pakko se on uskoa; Selkä meni. En nyt lähde erittelemään tässä tarkempia lääketieteellisiä diagnooseja, mutta huonon ergonomian aiheuttanut vatsalihasten erkaantuminen ja vatsanpeitteiden palautumattomuus rikkoi selkäni. Onneksi heti huomenna alkaa ensiapuna fysioterapia, saa edes pientä helpotusta tähän kokoaikaiseen kipuun ja tuskaan. Koko ajan särkee, kolottaa ja vihloo, kyyristymään ei pääse, eikä saakaan enää, tuolilla ei pysty istumaan ja nukkuminen on ihan tuskaa. Leikkaus olisi edessä, mutta vasta joskus tulevaisuudessa.. Meidän tukiverkosto on niin olematon, että ei näillä eväillä lähdetä isoon leikkaukseen.
Tässä vaiheessa sitä osaa taas kerran arvostaa sitä pientä tukiverkostoa mikä on olemassa. Olenkohan aiemmin asiasta maininnut, että se todellakin on olematon? Jos sukulaisista puhutaan, niin ei ole. Äitini kyllä asuu lähellä, ja auttaa jos on oikeasti sellainen tilanne että apua on pakko saada. Lasten toiset isovanhemmat asuvat muutaman kilometrin päässä, mutta he eivät lasten elämässä eron jälkeen ole ollut läsnä. Onnekseni tiedän, että muutama ihana ystävä on valmis auttamaan, jos tilanne siltä näyttää. Tällä hetkellä mennään näillä mitä on, ja fysioterapiaan marssitaan lapset kainalossa :D Mutta en valita, olen tottunut hoitamaan lapset pääasiassa yksikseni. Onhan lapsilla tottakai isä mukana elämässä, mutta on hänelläkin omat työt, joten apu sieltä tulee omien töiden puitteissa tarvittaessa.

Koska musta tuntuu, että mä elän liikunnalle, olen tottunut harrastamaan sitä monia kertoja viikossa, on kahden viikon liikkumattomuus tuntunut todella isolta kolaukselta. Ei ole ollut fiilistä nähdä ketään, ja kaikki mitä tekee, tekee puolivillaisesti. Ajatus ei oikein kulje mukana, ja pakko myöntää, että positiivisuus ei ole ollut huipussaan. Tosi kiva, että jotkut yrittää "piristää", mutta tiedättekö ne "kyllä se siitä" - tsemppaukset? Ne vaan ärsyttää, kyllähän mä tiedän, että kyllä se siitä, mutta ei ne sanat mua nyt auta. Onneksi on aina joku joka osaa sanoa suoraan, että tilanne näyttää suoraan sanottuna paskalta, mutta näillä korteilla pelataan mitkä on jaettukki. Ja näinhän se on. Nyt vain päivä kerrallaan, etsitään liikuntamuotoa, mikä sopii tälle selälle, liikutaan selän ehdoilla, ja ylipäätänsä yritetään elää selän ehdoilla. Pientä haastetta luo kolmetoistakilonen yksivuotias, mutta haasteethan on tehty voitettaviksi?



4 kommenttia:

  1. Voi ei :/ selkäongelmat on kenkkuja,kovasti tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kyllä tää tästä kun oppii vaan elämään kivun ja rajoitteisuuden kanssa :)

      Poista
  2. Voi, tiedän niin hyvin tuon tunteen.. Mä menetin liikuntakykyni täysin, ja ennen se oli niin rakas harrastus, kävin ennen lenkillä ja salilla. Tsemppiä ihan hirveesti <3 Mutta mulla on sentään jonkinlainen liikuntakyky vielä, tai ainakin uskon ja toivon että vielä pystyt liikkumaan :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi säkin pystyt vielä liikkumaan!! Kyllä mä teen kaikkeni että pystyn liikkumaan, ja toivon mukaan huomenna saan fyssarilta luvan käydä salilla ja lenkillä, kyllä pieni toico elää. Kiitos kommentistasi! :)

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)