lauantai 13. elokuuta 2016

Lapsiperheen olematon tukiverkosto

Odottaessamme esikoista, muistan tukiverkoston tärkeyden toitottamista. Ajattelimme silloin nuorina, kokemattomina ja naiiveina, että meillä on asiat hyvin, kun molempien vanhemmat asuvat lähellä. Esikoinen on nyt melkein neljä vuotta ja kahdeksan kuukautta, ja tänä aikana on tullut huomattua, että vaikka lasten isovanhemmat asuvat lähellä, meidän tukiverkosto on täysin olematon.

Minun äitini työskenteli aikoinaan iltayhteentoista asti. joten töittensä takia hänestä ei ollut arkisin lastenhoitoapua. Nykyään tiedän kyllä, että äitini auttaa, jos on tilanne päällä. Juuri äskettäin hän tarjosi apuaan, voi ottaa isomman lapsen päiväkylään mielellään. Ihanaa, tiedän, että jos on tilanne, niin nyt apua saan.
Lasten toiset isovanhemmat asuvat muutaman kilometrin päässä, ja he auttoivat silloin, kun kuopus syntyi. Se olikin yli neljän vuoden aikana ensimmäinen, ja ainoa yökyläily kerta, silloin oli jonkun pakko ottaa hänet yökylään, kun sairaalaan häntä en mukaan voinut ottaa.

Voin rehellisesti sanoa, että pitkän aikaa olin katkera siitä, että lasten isovanhemmat asuvat niin lähellä, ja esikoisen odotusaikana oli niin iso luotto heidän apuunsa. Olin hyvin harmistunut siitä, että he hoitavat muita lapsia ( tai lasta), mutta eivät omia lapsenlapsiaan. Kuopuksen odotusaika oli pitkä, ja kamala. Silloin olisimme kaivanneet apua. Minusta ei ollut mihinkään lastenhoitoon, ja esikoinen kärsi todella paljon. Emme saaneet silloin apua. Erosimme lasten isän kanssa odotusaikana, se oli hyvin rankkaa. Olin kotona oksentamassa yötä päivää, avuttomana ja surullisena hoitamassa esikoista. SILLOIN olisin tarvinnut apua. Kun kuopus syntyi, paljastui hän haastavaksi vauvaksi itkuineen, vähineen unineen ja vaatimuksineen, silloin olisin halunnut apua.
Monet kerrat on tullut itkettyä, kun apua ei ole ollut saatavilla. Olen ollut tuskastunut siihen, kun apua ei ole tarjottu. Olen ollut surullinen, kun esikoinen ei saanut olla isovanhempiensa kanssa niin paljoa, kuin perheen ulkopuolinen lapsi. Ja aina löytyi tekosyitä, miksei meidän lasta otettu hoitoon. Milloin hän oli liian nuori, liian pieni, liian osaamaton, liikaa täytyy auttaa, liikaa vaatii, liikaa heräilee öisin, liikaa täytyy syöttää ja hoitaa jne. Mutta aina kuitenkin otettiin toinen lapsi hoitoon.

Vuosia siihen meni, että "totuin" tähän tilanteeseen. En voi edelleenkään sanoa olevani sujut tilanteen kanssa. Tai MINÄ olen sujut, mutta en ole sujut sen kanssa, että lapsiani laiminlyödään. Siihen meni aikaa, kyyneleitä ja hermoja - mutta pääsin tilanteen yläpuolelle. Ei se ollut minulta pois. Minä kasvoin henkisesti niin paljon näiden vaikeiden vuosien aikana. En ole riippuvainen ihmisistä, jotka eivät ole auttaneet meitä, silloin, kun olisimme apua eniten kaivanneet. Nykyään me käymme isovanhemmilla kylässä, mutta lapset eivät edelleenkään pääse hoitoon heille.

Nyt ymmärrän sen tukiverkoston tärkeyden. Ei voi ikinä tietää, mitä tapahtuu. Onnekseni meille ei ole useasti käynyt mitään niin vakavaa, että pitäisi etsimällä etsiä hoitopaikka. Nyt tosin tiedän, että on ainakin kaksi ihmistä olemassa, jos apua tarvitaan. Äitini, ja kaverini, joka eilen kaappasikin meidän esikoisen mukaansa!

Kyllä, nyt, ensimmäistä kertaa, ilman mitään pakonomaista tarvetta, meidän neiti oli yökylässä. Ja jos totta puhutaan, taitaa jäädä sinne toiseksikin yöksi, niin kivaa siellä kuulemma on. Jos ei ole sukua, eikä perhettä auttamassa, on kultaakin arvokkaampaa ystävät, jotka auttavat.
Emme olisi apua nyt tarvinneet, tämä tuli ihan puskista, kun eilen vieraat vain ottivat tytön mukaansa, ja sanoivat palauttavansa seuraavana päivänä. Mä olenkin sitten pojan kanssa nauttinut kahden keskisestä ajasta, siitä helppoudesta.


Eihän kahdenkaan lapsen kanssa mitenkään vaikeaa ole, mutta kun se "työmäärä" puolittuu, eikä ole molemmat kädet kokoajan täynnä kahdesta lapsesta, sitä huomaa, kuin helppoa on yhden lapsen kanssa! Leikkipihoilla ei tarvinnut kuikuilla kahteen eri suuntaan, riitti vain yhden lapsen vahtiminen. Yhden lapsen ruoat, iltapesut, nukuttamiset, aamupalat, leikit. Kyllä on poika nauttinut, ja pitääkin! Esikoisen etu taitaa olla se kahdenkeskinen aika vanhempien kanssa. Meilläkin esikoinen sai miltei kolme vuotta olla se ainoa lapsi. Kuopus ei ole ikinä kunnolla saanut äidin kanssa kahdenkeskistä aikaa. Joskus esikoisen kerhon aikana tunnin, kun tehdään ruoka valmiiksi ja haetaan sisko. Nyt hän on saanut jakamattoman huomion, ja nauttinut siitä, kun äidin ei tarvitse leikkiä yhtäaikaa autoilla ja siskon nukeilla. Kun ei aina tarvitse odottaa jotain. Kun saa yhden polven sijasta istua koko sylissä. Eikä ole siskon kanssa riitelemistä.


Jos leikittelisi ajatuksella, että olisikin vain yksi lapsi, niin kyllähän se elämä olisi niin HELPPOA. Voi vaan mennä ja tulla ja joka paikkaan pääsee ja menee todella helposti. Nyt ei kahden lapsen kanssa mennäkään niin helposti extempore yökylään, kun pitää aina olla pakattuna valmiina puolielämää laukkuun. Huomiota ei tarvisi jakaa kahden kesken, yksi ja ainoa saisi koko huomion. Mutta tässä vaiheessa myönnän, että minusta ei olisi yhden lapsen vanhemmaksi. Vaikkakin pari viikkoa sitten äitini kauhisteli tätä menoa ja vilskettä ja yhteenääneen huutoa, mikä meillä on, mä ottaisin tähän mielelläni yhden tai kaksikin lasta lisää! Mä rakastan sitä menoa ja vilskettä. Touhua ja menoa. Mikään päivä ei ole samanlainen, kuin eilinen, eikä ikinä tiedä, mitä huomenna tapahtuu. Tässä on yksi syy, miksi olen kotona lasten kanssa mahdollisimman pitkään, tämä on niin rikasta ja rakkauden täyteistä elämää, että parempaa ei olekaan!
Valitettavasti suurperheen haaveestani ei tule ikinä totta. Tukiverkoston puuttuminen ei mahdollista enempää lapsia. Vaikka ollaankin pärjätty hyvin, niin kyllähän lastenhoitoapu on tärkeä olla olemassa.


Me jatketaan sadepäivän autoleikkejä kotosalla, katsotaan, tuleeko tyttö häntä koipien välissä illan aikana kotiin, vai aikooko tosissaan jäädä toiseksikin yöksi.. :)

4 kommenttia:

  1. Tuli ihan paha mieli tätä lukiessa ja tuntuu uskomattomalta, että noin lähellä asuvat isovanhemmat eivät anna tuon enempää lastenhoitoapua :( Etenkin jos isovanhempia ei käytetä lastenhoitoautomaatteina vaan pyydetään apua vain silloin kun sitä todella tarvitaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enää en uskalla pyytää edes kun sitä tarvitaan, ettei tarvitse tulla torjutuksi. Kuinka paha mieli lapsilla on, kun isompi kysyy aina kyläilyn jälkeen, miksei hän pääse hoitoon mummolle?

      Poista
  2. Olen usein lukenut sun juttuja, mutta en ole kommentoinut. Nyt laitoin blogisi lukuluettelooni, ettei mee sun kiinnostavat postaukset ohi.

    Tämä asia koskettaa minua, koska minulla ei ole minkäänlaista tukiverkkoa. Ymmärrän sun tunteet oikein hyvin. Itse en ole näitä asioita juurikaan jakanut. Joskus olen yrittänyt kertoa, että arkeni on raskasta ja siihen on kommentoitu, että itsepä ole lapsen hankkinut. Tuollaisen jälkeen on aika vaikeaa enää pyytää apua.

    Asun erillään 1 1/2-vuotiaan lapseni isästä ja vaikka hän auttaa arjessa, niin silti muillekin apukäsille olisi tarvetta. Omat vanhempani asuvat kaukana, joten heistä ei ole apua. Miehen vanhemmat asuvat lähellä ja mummo onkin käynyt minua auttamassa joskus ja apua on siitäkin, että mies ja muksu menevät mummolaan, jolloin saan keskittyä hommiin rauhassa. Minä olen pyytänyt apua esim. Facebookin kautta kavereilta ja aika nihkeästi sitä on herunut. Ja minä olen pyytänyt apua vasta viime hädässä eli kun on ollut ylisuuri tarve. Yksin olen oppinut handlaamaan arjen, mutta oma jaksaminen on haasteena ja olen joutunut tinkimään omista harrastuksista ja vaikka olenkin voinut jotain harrastaa ja olen pitänyt huolta hyvinvoinnistani, niin omasta jaksamisesta huolehtiminenkin on välillä raskasta eli lähinnä se, että olen tajunnut, että kukaan muu ei huolehdi siitä kuin minä itse. Olisi ihanaa, jos joku joskus tulisi ja siivoaisi ja tekisi ruoat tms.

    Minä olen ollut paljon sairaana ja on ollut paljon vastoinkäymisiäkin ja olisin todella tarvinnut apua. Neuvolasta sitä ei heru ja aika yksin sitä jää ja on pakko pärjätä. Kun valvoin yksin vastasyntyneen kanssa, niin olisin päivällä halunnut nukkua pienen tovin tai kun olin kipeänä, niin olisi ollut ihan kiva, ettei olisi tarvinnut lähteä lapsen kanssa ulos.

    Olisin kaivannut myös henkistä tukea ystäviltäni, mutta monet eivät edes älynneet kysyä, että miten minulla menee. Eivät edes sen jälkeen kun päivitin Faceen, että olen totaalisen uupunut. Minäkään en kaipaa elämääni sellaisia ihmisiä, jotka eivät voi olla tukena silloin kun sitä tarvitsee.

    Tästä tuli nyt pitkä avautuminen, mutta halusin jakaa kokemukseni. Tuntuu nimittäin, että kaikilla muilla on turvaverkko joko sukulaisista tai ystävistä ja olen välillä ajatellut, että olen ainoa turvaverkoton.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiva kuulla, ja tervetuloa seuraamaan enemmän juttujani :)

      Se on kyllä totta, että usein saa kuulla, että itsepä ollaan lapsemme hankittu. Niin ollaan, eikä siitä mitään valitetakaan, mutta olisihan se kiva, että esimerkiksi isovanhemmat osallistuisivat heidän elämäänsä.

      Oletko muuten selvittänyt, saatko asuinkunnaltasi apua? Minulla kävi vuosi sitten lastenhoitaja auttamassa puolen vuoden ajan, eikä hintakaan huimannut päätä.
      Tänne saa aina avautua ja purkaa tuntemuksiaan! Ja jos saan apua tarjota, niin mulle saa aina laittaa vaikka sähköpostia, mielelläni kuuntelen ja autan, samassa veneessä ollaan!

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)