perjantai 2. syyskuuta 2016

En voi miellyttää kaikkia

Olin koko pienen ikäni muiden miellyttäjä, altis muiden mielipiteille, arvosteluille, ja ryhmäpaineelle. En melkein koskaan sanonut ei, vaikka halusin, sillä halusin miellyttää muita, toivoin kaikkien pitävän minusta.
Ensimmäinen käännekohta tuli, kun ensimmäinen lapseni syntyi. Opin pikkuhiljaa sanomaan ei, ja kääntymään omalle mukavuusalueelleni. Viimeinen muuttava tekijä oli toinen lapseni, ja koko viime vuosi.


Aloin sanomaan ei, jos siltä tuntui. Aloin elämään elämääni, kuten itsestä parhaalta tuntuu. Ja ymmärsin, etten voi millään miellyttää kaikkia, vaikka kuinka haluaisin kaikkien kanssa elää sovussa harmonisesti.
Tiedostan, mitä itse haluan olla, ja mitä haluan tehdä, enkä enää yritä olla kaikkien mieleen. Uskallan olla oma itseni.
Nyt on tullut blogissakin kaksi postausta julki, jotka ovat herättäneet eriäviä mielipiteitä muissa. Ensimmäisenä Lapsiperheen olematon tukiverkosto. Tätä postausta luonnostelin pääni sisällä vuosia, halusin kirjoittaa aiheesta, mutten uskaltanut, sillä pelkäsin loukkaavani muita, ja pahoittavani muiden mielen. Tästä postauksesta en ole saanut suoraan itselleni kritiikkiä, vaan kuullut kun joku kertoi jollekin, joka kertoi minulle. Miksi kirjoitin aiheesta? Koska halusin. Tiedän, että todella moni elää samanlaisessa elämäntilanteessa, mutta siitä harvoin uskalletaan puhua ääneen, saati kirjoittaa julkisesti nettiin. Jos joku, jota teksti koskettaa, kokee kolauksen, niin eikös sille kolaukselle ole silloin jokin syy? Tarkoituksella en kenenkään mieltä halunnut, enkä halua pahoittaa, mielestäni kirjoitin tuon tekstin vielä asiallisesti, enkä lähtenyt erittelemään jokaista lapsen pahanmielen itkua asiaan liittyen.


Toinen julkaistu teksti, joka aiheutti hieman pahennusta, oli Lasten harrastaminen. Tekstissä eripuraa aiheutti lauseeni "Päiväkoti itsessään nyt ei ole mikään harrastus, vaikka siellä paljon onkin niin kutsuttuja virikelapsia, joiden vanhempi/vanhemmat ovat kotona pienemmän lapsen kanssa ajatellen, että sieltä lapsi saa tarvitsemansa virikkeet. Tässä nyt on kyseessä vain vanhemman laiskuus."

Mä henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jokainen joka hankkii lapsensa, tulisi itse pitää heistä huolta. En ymmärrä vanhempia, jotka laittavat toisen lapsensa päiväkotiin muiden hoidettavaksi, pois jaloista, kun itse on kotona toisen lapsen kanssa. Tietenkin ymmärrän, että on aina myös poikkeuksia. Minunkin tyttäreni oli vielä päiväkodissa, kun kuopus syntyi, sillä en leikkauksen jälkeen pystynyt istumaan, tai edes kävelemään kunnolla. Ja tästä podin pitkän aikaa huonoa omatuntoa. On myös lapsia, jotka erityissyiden vuoksi tarvitsevat hoitoa, ja on myös vanhempia, jotka eivät ole kykeneviä hoitamaan lapsiaan. Ja vaikka minä ajattelen näin, ei tarkoita sitä, että jokaisen tulisi ajatella näin. 


En siis oleta, että koska minä ajattelen tällä tavalla, tulisi kaikkien muidenkin ajatella tällä tavalla. Päinvastoin, kaikilla tulee olla omat aatteet ja mielipiteensä. Ja ne tulee tuoda julki! Pahinta onkin, kun jäädään sinne oman pääkopan sisään miettimään ja vellomaan asian kanssa, silloin siitä syntyy ihmiselle negatiivisuutta ja ihmissuhteiden välille ongelmia. Tiedän, että minulla oli ennen ystävä, jonka kanssa emme nykyään enää ole ystäviä, sillä esimerkiksi tästä asiasta meillä on eri näkemykset. Mutta jos ei kestä muiden mielipiteitä, pitäisikö silloin mennä itseensä, ja miettiä, että onko tällekin jokin syy? Jos sinun mielesi pahoittaa se, että minun ajattelutapani sotii sinun tekemisiäsi vastaan, pitäisikö asioiden muuttua?
En myöskään oleta, että kukaan toimisi siten, kuin itse toimisin. En ole mikään Äiti Teresa, minulla, kuten kaikilla muillakin, on elämänkokemuksen tuomat aatteet.


Olen elänyt todella pitkään syyllistäen itseäni siitä, etten ole täydellinen. En ole täydellinen, koska en toimi, tai ole ihmisenä sellainen, kuin kaikki toivovat ja odottavat. Myös pitkän aikaa yritin olla kaikkea muuta, kuin oma itseni. Yritin aina miellyttää muita. Toimia kuten muut odottivat minun toimivan, puhua tavalla, joka miellytti muita, ja olla ihminen, joka on kaikkien mieleen. Voin sanoa, että se oli hyvin raskasta. Loppujen lopuksi, en enää tunnistanut itseäni. En enää tiennyt, että minkälainen ihminen minä oikeasti olen. Ja siitä lähti itsensä etsiminen.
Kannustan aina muita olemaan oma itsensä, rohkea sinä. Faktahan on se, ettet ikinä voi miellyttää kaikkia. Ja jos joku ei pysy lähelläsi, häntä ei ole tarkoitettu elämääsi mukaan. Vain tosirakkaudella varustetut ihmiset hyväksyvät sinut juuri sellaisena, kuin sinä olet.

Sinun ei tarvitse ponnistella täydellisyyteen, tai kaikkien hyväksymiseen. Tärkeintä on olla oma itsensä, ja hyväksyä itsesi sellaisena, kuin olet.


Neulepusero TÄÄLTÄ, saatu blogin kautta.

4 kommenttia:

  1. Vähän tutulta kuulostaa tekstisi! Välillä oikein täytyy syventyä pohtimaan, mitä mieltä MINÄ itse jostakin asiasta olen, eikä kuunnella välttämättä sitä valtavirtaa ja ympäröiviä ihmisiä. Ja liian useins sitä pitää suunsa kiinni jos joku asia ei mene niinkuin haluaisi, ilman että yrittäisi tuoda mielipidettään esiin. Ja kyllä, itse ihan ihmettelin kun naapurin pph kertoi, että monet tosiaan tuo kesälomallaan lapsen hoitoon! Ihan uskomattomalta kuulosti, että eikö lapsikin saisi lomailla ja olla kotona, jos kerran vanhemmat on! Eikö loma ole juurikin sellaista aikaa, jolloin ollaan perheen kanssa?! Eikö siitä ajasta pitäisi vanhemmillakin nauttia, eikä kokea että se lapsi on jotenkin lomalla rasite tms. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi lomalla vieminen hoitoon kuulostaa jo pahalta. Lapset joutuu tarhan jälkeen kouluun ja koulusta töihin, eli loppuelämänsä heräämään ajoissa ja elämään rutiinien mukaan, eikö edes pienenä saisi lomailla, ja olla rennommin? Toi on jo kurjaa.
      Ja muiden miellyttäessä oman äänen kuuleminen on vaikeaa.:/

      Poista
  2. Mun on pakko kertoa asiasta toinen näkökulma, oon kyllä samaa mieltä että on väärin viedä lapsi hoitoon ajatuksella "pois jaloista" jos äiti on vaikka vauvan kanssa kotona. Mutta jos asiaa ajattelee sen lapsen kannalta ja se oikeesti on sille parhaaksi niin mun mielestä sillon se on oikein. :) meillä on esimerkiksi tilanne että tyttö on ollu kolmisen vuotta hoidossa mun ollessa töissä ja nyt kun vauva syntyi ja hän on 5vuotta, eli menee vuoden päästä eskariin olisi mun mielestä todella kurjaa ottaa häntä kokonaan pois hoidosta vain siksi että olen itse kotona. Hän viihtyy hoidossa, sielllä on kaikki kaverit ja kun asumme pienellä paikkakunnalla ei täällä oikein ole muitakaan kohtaamispaikkoja muiden lasten kanssa. Uskon myös että esikoulun aloitus on helpompaa kun hän saa nyt tämän vuoden olla hoidossa kun että ottaisin hänet nyt kokonaan kotiin,eskari kun on vieläpä samassa paikassa kun missä hän on hoidossa. Tokikaan hän ei ole kuin kahtena päivänä viikosta ja silloikin vain 5tuntia. Ja no jos totta puhutaan niin ei tämä hänen hoidossa olo ainakaan helpota arkea mun puolelta, päinvastoin onhan siinä oma hommansa kahtena aamuna viikosta pakata molemmat lapset mukaan, kävellä hoitopaikalle ja sama 5tunnin päästä uudelleen. Mutta niin kauan kun neiti ilomielin sinne menee niin mielellään teen sen :) siitä olen myös samaa mieltä että lapsellakin pitää olla lomaa, nytkin pidimme 2kk kesäloman ja kyllä hän alkoi sinä aikana jo kaivata hoitoon menemistä, kavereita ja sitä ohjattua toimintaa.

    Sitä en myöskään toki ymmärrä että jos äiti (tai isä ) on kotona ja lapsi on 5pv viikosta hoidossa 8tuntia tai että vanhemmat on kesälomalla ja lapsi hoidossa jotta vanhemmat saisi nauttia lomasta. Silloin voi ajatella että miksi niitä lapsia on tehty jos niiden kanssa ei haluta ollla. :)

    VastaaPoista
  3. Voisin kopioida tänä sun tekstin melkein tällaisenaan, on 100 % samoja ajatuksia ja fiiliksiä! ♥

    Mulla on samanlainen tausta... Olen ollut miellyttäjä, kuunnellut liikaakin nälvimistä, tehnyt liikaa toisten eteen jne. Sitten aloin seisoa omilla jaloillani, kuuntelematta muita, tein omat päätökseni jne ja ihmiset olivat sitä mieltä, että olen muuttunut huonompaan suuntaan. Minun olisi siis pitänyt olla sellainen kuin muut haluavat enkä olisi saanut murtautua kuorestani ulos. Nyt kun olen tehnyt paljon asioita oman pääni mukaan, niin olen saavuttanut aivan upeita juttuja ja tavannut ihania, kannustavia ihmisiä. Olen tehnyt vastoin muiden odotuksia, joutunut selittelemään ja vaikka välillä on ottanut aivoon vängätä ihmisten kanssa, niin olen tosi onnellinen siitä, että olen ryhtynyt tiettyihin juttuihin.

    Bloggaajana kuulen välillä sitä, että "ihan kuin sun mielipide ois ainut oikea". En todellakaan halua antaa sellaista kuvaa itsestäni, vaikka saatan kirjoittaa kärkkäästi. Nykyisin vaan pahoitetaan mieli niin herkästi ja jos kirjoitan, että pidän punaisista kukista, niin kaikki, jotka pitävät vihreistä kukista, ottavat asiakseen loukkaantua :D :D Tajusitko pointtini tämän hölmön esimerkkini avulla? :D

    Mä tykkään lukea eri mielipiteitä ja siksi blogeja seuraankin. Mun mielestä kaiken juju on se, että osaa perustella mielipiteensä. Monet asiat on vaan niin henkilökohtaisia, että ne herättää hyvin rajujakin reaktioita. Mä olen nykyään irtisanoutunut monista nettikeskusteluista, koska en koe vänkäämisessä mitään järkeä. Sama koskee myös live-elämää, en jaksa jankata ihmisten kanssa.

    Se Lapsiperheen tukiverkosto-kirjoitus oli mulle tosi lohduttava! Mä yritän aina miettiä sitä kautta, että jos yksikin ihminen on saanut apua, intoa, vertaistukea tms. mun blogikirjoituksesta, niin se kuittaa noin 10 negatiivista kommenttia :) Vaikka toki ärsyttääkin, että kirjoituksista aletaan jauhaa kuvaamallasi tavalla. Mulla on ollut tapana kirjoittaa oma mielipide ja sitten perään monta eri näkökulmaa, että kellekään ei tulisi paha mieli. Selitän liikaa, ettei jäisi tulkinnanvaraa. Tuo on täysin ymmärrettävää, koska on helpompi kirjoittaa asioita auki kuin sitten jälkeenpäin alkaa jonkun anonyymin tai kaverinkin kanssa jankkaamaan.

    Kiitos taas, ihan loistava vertaistukipostaus :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! :)