perjantai 7. lokakuuta 2016

Olet itse oman onnesi seppä

Alkuperäinen suunnitelma oli kirjoitella blogiin eilen ja tänään, mutta suunnitelmiin tuli muutos, kun heräsin aamulla kurkku kipeänä. Iltapäivällä löytyi suustani pieni rakkula, eli oiskohan se tytön enterorokko nyt minullakin..

Nyt oli pakko kuitenkin tulla kirjoittamaan, ja purkamaan ajatuksia, antamaan pieni vastine tänään kuullulle väitteelle. Kuulin siis tänään omasta mielestäni ihan absurdin väitöksen. Jokaisen ihmisen tilanne on aina itselleen muiden tilannetta vaikeampi. Kuulemma itsellään on aina vaikea perhetilanne, treenejä eniten, kotieläimissä hoitamista eniten, kenellä on vaativin työ jne. Keneltä kuulin tämän väittämän, hänen mukaansa kuulemma esimiespiireissä tämä on jo huono läppä.



Ihan ensimmäisenä pohdin sitä, että olen itsekin ollut ennen äitiyslomia noissa "esimiespiireissä", ja niissä piireissä ei koskaan puitu tällaisia asioita. Eli ajat ovat varmaan muuttuneet?

Kuten huomaatte, olen skeptinen asian suhteen. Ja koska haluan esittää vastineen asialle, niin pohjustetaan tilannetta hieman.
Saadessani tämän väittämän, oli puhetta siitä, mihin minun aikani riittää, ja olen laiminlyönyt tuttujeni näkemistä.
 Sanoin suoraan, että treenaan kuutena päivänä viikossa, joista 60-100%:a treeneistä tapahtuu lasten kanssa, tällä hetkellä mennään dieetti päällä, joka aiheuttaa hajamielisyyttä, huonontaa jo olevaa kultakalan muistiani, ja sumentaa välillä ajattelukykyä. 
Vien esikoista kerhoon kahdesta neljään kertaan viikossa, mikä luo tietyt rytmit niille päiville, eli ehditään näkemään tuttuja tai ystäviä joko aamulla ennen kerhoa tunnin ajan, tai kerhon jälkeen jotenkin fiksatusti miettien lasten ulkoilutarvetta.
Minulla on parisuhde, ja tällä hetkellä hyvin hektinen sellainen. Ollaan ehditty näkemään tällä viikolla kerran, ja sekin kerta kesti noin tunnin. Varmaan itsestään selvää, että tämä on priorisoituna aika korkealla, ja kaikki vapaa aika käytetään parisuhteelle.
Blogia yritän kirjoittaa vähintään kolme kertaa viikossa, ja koska ei riitä vain tänne kirjoittaminen, vaan täytyy löytyä myös aihe kirjoittamiselle, sekä ottaa kuvat tekstiä varten. Tämän lisäksi on sähköpostit ja muut luonnostelut.
Sitten on rakkaat ystäväni ja äitini. Heitäkin olisi ihana nähdä, ja tärkeä nähdä. Ja valitettavaa, mutta äiti ja ystävät menevät "tuttujen" edelle.



Jälkikäteen aloin miettimään, että kuulostanko muiden korvaan siltä, että valitan? Mutta minulla ei ole valitettavaa, joten onko se vastaanottajan pessimistisessä asenteessa kiemura, joka luulee muiden valittavan? 

Itse en ainakaan näe, että tilanteeni olisi mitenkään vaikea, tai vaikeampi kuin muiden. Minähän nautin elämästäni, ja nautin jokapäiväisestä arjestani, joka pitää sisällään treenit, syömiset, lapset, miesystävän, blogin ja vähäiset ystävien näkemiset.
Itselläni ei kävisi ikinä mielessänikään verrata tilannettani muihin. Itsehän minä päätän, mihin aikani käytän. Jos haluaisin, minulla olisi aikaa nähdä kahvikupin äärellä muita ihmisiä vaikka joka päivä. Silloin haluaisin eri asioita elämältäni, kuin mitä tällä hetkellä haluan ja teen.

Blogissakin on käynyt selväksi, että viime vuosi oli meillä hyvin väsyttävä. Kuopus ei todellakaan ollut mikään helppo vauva. Itkua, huutoa, vain syliä, yksin elämistä kahden suuritarpeisen lapsen kanssa vailla tukiverkostoa. En silloinkaan ajatellut, että tilanteeni olisi vaikeampi kuin muiden.
Itseasiassa oma ajattelutapani on päinvastainen - mietin aina, että miten muut selviävät omista tilanteistaan. Olen aina käsi ojolla tarjoamassa apuani, vaikka olisin nukkunut kolme tuntia, ja tietäisin, että väsyisin entisestään avun tarjoamisen vuoksi, mutten osaa edes kuvitella, miten joku jaksaa valvoa joka yö, nukkumatta minuuttiakaan koliikkivauvan kanssa.

Olen aina ajatellut, että asiat voisivat olla huonommin. Mitä jos minua ei olisi siunattukaan kahdella lapsella? Olkoon suuritarpeisia ja uhmaa potevia lapsia, mutta he tekevät elämästäni elämisen arvoista, he antavat minulle tärkeimmän statuksen ja tittelin - saan olla äiti kahdelle lapselle. Mitä jos olisinkin antanut periksi blogin kanssa viime talvena, kun tuntui, että tämä homma ei etene mihinkään? En olisi ikinä saavuttanut niitä mahtavia tilaisuuksia, mitä minulle on tarjoutunut tänä vuonna. Mitä jos en saisikaan liikkua? Ei liikunta ole kaikille itsestäänselvyys, se on etuoikeus!

Miksi joidenkin täytyy kilpailla siitä, kenellä on vaikeinta? Johtuuko tämä nyt ikuisesta projektistani ajatella, ja nähdä kaikki positiivisesti, kun en löydä pointtia tälle vaikeuskilpailulle? Ainakin minun lähipiirissäni tällaista ei ole. Jos jollain on vaikeaa, en ole kuullut kenenkään lähtevät kilpailemaan sillä, että jollain toisella on vaikeampaa.
Ja se on totta, että minulla ei ole aikaa tällä hetkellä tehdä kaikkea, lukea kirjoja, katsoa sarjoja, nähdä kaikkia hyvän päivän tuttuja, mutta en mä siitä valita. Mä teen sitä, mitä mä haluan. Jos mulla olisi valittamista, tekisin toisin enkä valittaisi. Eräs ystäväni tapaa aina sanoa, että on turha valittaa asioista, joille ei tee mitään. Ja hän on aivan oikeassa.

Olen aina ollut sitä mieltä, että elämäsi on juuri niin rankkaa, kuin mitä siitä teet. Voit myös tehdä elämästäsi juuri niin helppoa, kuin haluat sen olevan. Kuten sanottu, olet itse oman onnesi seppä.


1 kommentti:

  1. Mielenkiintoinen postaus. Kaikki kokee tilanteet eritavalla ja toinen kestää taakkaa enemmän kuin toinen. Kirjoitin blogiini myös aihetta sivuten postauksen. Vinkkinä, että siellä on kiva arvontakin menossa. <3

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! :)