keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Häpeä omasta vartalosta

Kuinka monet kerrat mä olenkaan tänne blogin puolelle kirjoittanut itsensä rakastamisesta, itsensä kunnioittamisesta ja itsensä hyväksymisestä? Mä olen sadat kerrat luvannut itselleni, että on aika olla itselle armollinen, ja lopettaa oman vartalon inhoaminen.

Ja kyllä, inho on voimakas sana, ja se on juuri oikea sana kuvaamaan suhdettani omaan vartalooni.

Juttelin eräänä iltana ystäväni kanssa asiasta. Kerroin rehellisesti ja suoraan, miten en pysty hyväksymään vartaloani, en pysty menemään uimarannoille bikinit päällä, ja inhoan sitä, millaiseksi kaksi raskautta ja kaksi sektiota on vatsani tehnyt. Ja tarkeentaakseni inhoni kohdetta, se on vatsani. Juurikin tuo monien muidenkin kotiäitien vihaama pullamössö arpinen kohta, joka jää joitakin äitejä piinaamaan.
Olen uskotellut jo parin vuoden ajan, että minua ei kiinnosta mitä muut siitä ajattelee, vaan en tunne itse oloani kotoisaksi, jos joku näkee vatsani. Ja sitten mä sen tajusin.. Mua oikeasti ahdistaa se, mitä muut ajattelee nähdessään sen vatsan. Mä tiedän, ettei kukaan siellä uimarannalla istu vain tuijottaakseen mun turmeltunutta vatsaani, mutta faktahan on se, että kyllähän niitä muiden vartaloita pakostikin katsoo rannalla, tarkoituksellisesti tai ilman syvempää ajatusta.
Mua ahdistaa, että jotain käy sääliksi, mitä mun vatsalleni on käynyt. Mua ahdistaa vielä lujempaa se, että mä näytän itsestäni kaiken sen, mitä mä häpeän ja yritän peitellä. Mua ehkä pelottaa se, että mun vatsani ulkomuoto vähentää jonkun ihmisen hyväksyntää mua kohtaan.



Erotessani lasten isästä vuosia sitten, en ikinä ajatellutkaan näyttäväni vartaloa kenellekään muulle miehelle. En etsinyt uutta suhdetta, en edes halunnut tavata ketään uutta miestä, sillä en halunnut kenenkään näkeväni vatsaani. Tuntui myös, että jos joku mies ihastuisi minuun, huijaan häntä, sillä hän ei tiedä, millainen ulkomuotoni todellisuudessa on.



Joka kuukausi valmentajaani tavatessani kärsin niin kovasta häpeästä, kun tiedän, että joudun poseraamaan treeniliivit päällä, ja siinä taas arvostellaan vatsaani.

Joka kerta, kun lapseni nostaa paitaani ylös, ja näkee vatsani, ahdistun siitä.

Se tunne, kun sä olet kahlittu omaan vartaloosi, täynnä häpeän tunnetta, on jotain todella ahdistavaa. Se vie ilon, ja se vie vapauden sun elämästä. Ja se voi viedä vielä paljon muutakin.

Mä lupasin mun ystävälle, että tämän vuoden viimeisenä päivänä mä voin aidosti sanoa, että mä en häpeä mun vatsaani. Lupasin myös, että aion astua kisalavoille ensi keväänä itsevarmana, ylpeänä mun vartalostani, enkä häpeä tippaakaan mitään itsessäni.

Mä ajattelin olla jonain päivänä mun tyttäreni idoli, kuten mun äitikin on mulle. Vahva nainen, joka rakastaa itseään ja muita.

Mun on niin helppoa sanoa aina muille, että sisäinen kauneus on tärkeintä. Eikä mun mielestä muut äidit ole arpineen ja vatsoineen rumia - päinvastoin. Mäkin haluan olla nainen, äiti, joka on saattanut maailmaan kaksi lasta, ja ylpeä siitä, että mun kroppa on tehnyt sen. Mä kaipaan sitä tunnetta, että tunnen itseni naiseksi, ylipäätänsä onnelliseksi.

Mustavalkoisesti kun ajattelee asiaa, ne on vain arpia, ja se on vain elämää. Ja niinhän se onkin, ja se on vain yksi elämä, joka meillä on.

Tässä mä olen, kaikkien virheitteni kanssa. Askel askeleelta, päivä päivältä. Ja kuten valmentajani aina sanoo minulle, mun tulisi katsoa sitä kokonaisuutta, eikä tuijottaa vain yhtä kohtaa.




1 kommentti:

  1. Siis todella kaunis olet, yhtään ei tarvitse hävetä mitään kohtaa vartalossasi!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! :)